Krhm. Illan kolmas "OH GOD NO". HUOM: KAIKKI TÄTÄ SEURAAVAT KOMMENTOINNIT OVAT VUODELTA 1998 (Melkein yhtä laaduttomia kuin itse aineet) Tässä joukko mun 5.- ja 6.- luokilla kirjoittamia aineita. Tässä verssussa on korjattu alkuperäisten aineiden kirjoitusvirheet.. 5. luokka Tuossa vihkossa on aineet 'Kesä'(9+) 'Faaraon elämä ja kuolema (9½)' 'Syksyn iloja (9½)' ja 'Salattu hautausmaa (9½)'. Kaksi ensimmäistä on ihan tyhmiä, tyhmän aiheen vuoksi. Syksyn iloja on NIIN nolo, ettei sitä julkaista voi erkkikään. Sattumalta. Joten... --- Salattu Hautausmaa Minna Pöntinen, syksy 1995 Drew kuuli vertahyytävän kirkaisun olohuoneesta ja säntäsi katsomaan. Kauhukseen hän näki tyttöystävänsä Dorothyn makaavan valkoisena lattialla, kurkku auki raadeltuna. Drew tunsi heikotusta. Olivatko haamujen varoitukset käyneet toteen? Seuraavana päivänä murhapaikalla vieraili rikosetsivä. Koko talosta ei löytynyt jälkeäkään siitä, että murha olisi ruumiillisen olennon työtä. Etsivä käski Drewtä kertomaan viime viikkojen tapahtumat. - Olimme Dorothyn kanssa lomalla Alpeilla. Asuime pienessä mökissä, josta lähin naapuri asui ainakin 2 km'n päässä, hän aloitti. - Entä tapahtuiko siellä ollessanne mitään erikoista? kysyi etsivä. - Majassa oli kyllä jotain outoa, virkkoi Drew. - Yöllä kuulimme kirkaisuja lattian alta, mutta ne eivät voineet olla rottia, koska yksikään niistä ei ilmaissut itseään sen enempää. Lattia oli myös mielestäni korkeammalla kuin pitäisi. - Epäilyttävän tuntuista, myönsi etsivä ja ilmoitti lähtevänsä. Yksin jäätyään Drew pystyi ajattelemaan selkeästi tapahtunutta. Hän vajosi yhä syvemmälle muistoihinsa. Lopulta hänen muistikuvansa tulivat yhä selkeämmiksi ja selkeämmiksi, ja pian hän huomasi pystyvänsä sisältymään ajatuksiinsa, ja olemaan osa tapahtunutta. Hän säikähti tätä yliluonnollista ilmiötä, ja pyörtyi tapahtumien aiheuttaman selittämättömän kauhun takia. Hän näki edessään utuisia olentoja, jotka tanssivat villisti. Kuva selveni hitaasti, ja pian Drew erotti isoimman naishahmon kädessä ison teurastusveitsen, joka tässä tapauksessa palveli luultavasti uhriveistä. Drew vilkaisi naisen kasvoihin, ja päätteli, että tämä oli jonkinlainen ylipapitar. Hän katsoi tarkempaan ja huomasi, että nainen muistutti vahvasti Dorothya. Ainoa ero oli se, että Dorothyn silmät olivat ruskeat ja ystävälliset, kun taas tämän toisen silmät olivat valkoiset, ehkä jopa läpinäkyvät, ja katse oli kova ja kylmä. Drew huusi täyttä kurkkua, ja heräsi omaan huutoonsa. Hän oli siitä iloinen, koska ei olisi kestänyt noita ajatuksiin suuntautuvia viestejä enää hetkeäkään sekoamatta ja liittymättä itsekin tuohon karmaisevaan rituaalitanssiin. Yhtäkkiä ovikello soi, ja Drew säikähti. Tajutessaan, että se oli vain ovikello, hän meni avaamaan. Ovella ei ollut ketään, ja hän arveli sitä naapurin lapsien kiusanteoksi. Hän lähti sisään, ja ovikello soi uudestaan, mutta tällä kertaa siitä kuului hautausmusiikkia. Drew valahti kalpeaksi ja kurkisti ovisilmästä. Hän ei nähnyt mitään epäilyttävää, joten hän avasi varovasti oven. Sisään tuli kova tuulenpuuska, joka leyhytti verhoja ja pöydällä olevaa aikakauslehteä. Ovella oli paketti joka oli kääritty fosforinväriseen, hehkuvaan paperiin. Drew otti paketin varovasti ja sulki oven. Drew istahti nojatuoliin ja alkoi avata pakettia. Se saattaisi olla pommi, mutta Drew oli liian utelias ajattelemaan varotoimia. Paketista paljastui sama uhriveitsi, minkä hän oli nähnyt näyssään. Drew ihmetteli, minkä takia veitsi oli lähetetty hänelle. Ehkä se oli vain joku mainostemppu? Ei. Silloin paketissa olisi ollut ainakin vastaanottajan nimi. Hän päätti soitaa huomenna rikosetsivälle, pisti veitsen yöpöytänsä laatikkoon ja meni nukkumaan. Yöllä hän näki painajaisia, mutta pahin niistä oli se, että hän joutui takaisin noiden iljettävien henkiolentojen luokse. Tällä kerralla keskelle piiriä oli asetettu paasi, jossa oli erilaisia symboleja. Tällä kertaa kookkaimmalla naisella ei ollut veistä. He vain tanssivat paaden ympärillä. Sitten Drew näki jotain kauheaa. Hän itse käveli veitsi kädessä olentojen luokse. Isoin nainen huomasi hänet ja sanoi: - Siinähän sinä jo oletkin. Meilläkin on kiire: ilman sinua me naiset, kuolemme parissa tunnissa. Drew näytti uneliaalta, ja käveli kuin hypnoosissa. Hän ojensi uhriveitsen naiselle ja asettui apadelle. Nainen kohotti veitsen ja iski sen tämän Drewin sydämeen. Unessa olevaa Drewiä kuvotti, mutta hän ei pystynyt heräämään. Naishahmot tunkeilivat ruumiin ympärillä, ja kukin polvistui Drewn päälle hetkeksi ja lähti takaisin piiriin. Viimeisenä joukossa oli muutama, joiden silmien katse oli vielä entinen: lämmin ja elävä. Ylipapitar nosti kätensä ylös, kun eläväsilmäiset tulivat ruumiin kohdalle. Drew katsoi tyttöjä tarkemmin, ja huomasi, että yksi heistä oli hänen Dorothynsä. Tämä oli ensimmäisenä jonossa, ja peläten, että tälle tehtäisiin jotakin, Drew lähti juoksemaan olentojen suuntaan. Olennot eivät tainneet edes nähdä häntä, koska ne eivät yrittäneet ottaa häntä kiinni. Drew huusi. Kukaan ei voinut kuulla häntä, koska hän oli vain utua olioille. Dorothy polvistui Drewin ruumiin ääreen ja nyt Drew näki selvästi, mitä kaikki olivat tehneet polvistuessaan. He olivat juoneet Drewin verta. Tällä kertaa Drew säikähti niin, että säpsähti valveille. Hänen sydämensä tykytti kovaa. Hän siis kuolisia pian tulevaisuudessaan näitten iljettävien ja saastaisten olentojen käsien kautta. Aamulla hän soitti etsivän paikalle ja näytti tälle veistä. Etsivä totesi, että tämä saattoi olla ase, jolla Dorothy murhattiin. Drew kertoi unestaan ja etsivä näki parhaaksi kutsua paikalle uniin erikoistuneen henkilön. Iltapäivällä tri. Marvin tuli etsivän seurassa ja alkoi kysellä kaikenlaista. Drew vastaili parhaansa mukaan, ja viimein tri. Marvin alkoi selittää unien mahdollisia syitä. - Ensinnäkin, unet tulevat useimmiten menneisyyden traumoista, mutta tämä tuntuu kuvaavan enemmänkin tulevaisuuttanne. Oletteko kokeneet kuitenkaan mitään tämänkaltaista? Drew kertoi tajuttomana näkemästään näystä, ja tohtori suki tuuheita viiksiään. - Erittäin kiinnostavaa. Unenne siis johtuva tuosta näystä, hän virkkoi, ja pyysi etsivän kertomaan tapauksen yksityiskohtineen, ja jätti Drewin selvittelemään ajatuksiaan. Noin viikko myöhemmin etsivä tuli ilmoittamaan, että he olivat tutkineet mökin ja lattian aluksen. - Arvaapas, mitä lattian alla oli? Jonkinlainen hautausmaa, ilmoitti etsivä. Drew hämmästyi. Hautausmaa! He siis olivat Dorothyn kanssa asuneet koko ajan hautausmaan yläpuolella. Häntä puistatti. Etsivä kuvaili hautoja. Osa haudoista oli avohautoja. Ruumiita löytyi myös ympäriinsä lojumasta, mutta ne eivät olleet mädäntyneet, vaikka ne oli puettu vanhanaikaisiin vaatteisiin, joka osoittaa että ne oli haudattu pitkät ajat sitten. Drew säikähti. Jospa hänen näkemänsä hahmot olivatkin noitten ruumiitten sieluja? Mutta miksi ne vainosivat häntä? Jospa se johtui siitä, että he olivat asuneet siinä kirotussa mökissä? Etsivällä oli kiire ja hän lähti takaisin toimistoonsa. Yhtäkkiä Drew huomasi pisaran jotain punaista tuolin jalan vieressä. Hän polvistui ja tajusi, että se oli verta - Dorothyn verta. Hän haki paperia ja alkoi pyyhkiä veripisaraa. Hän sätkähti taaksepäin. Veripoltti kuin tuli, mutta se jotenkin voimisti häntä. Yhä selvemmin hän alkoi uskoa haaveeseensa, että Dorothy olisi hengissä. Mikä tuossa veressä oli voimistavaa? Entä jos Dorothy - tai Dorothyn henki? - olisi elossa, niin miksi hän ei antanut kuulua itsestään? Seuraavana aamuan Drew totesi nukkuneensa hyvin tilanteesta huolimatta. Tuttu etsivä piipahti jälleen kylän ja kysyi, haluaisiko Drew lähteä mukaan tutkimaan alppimajaa ja eritoten sen kellaria. Drewiä karmaisi hänen ajatellessaan ruumiita, jotka odottaisivat häntä liikkumattomina maaten multakasojen päällä. Drew oli kuitenkin liian utelias jäädäkseen pois moiselta tutkimusretkeltä, joten he lähtivät pikimmiten matkaan. Kun he saapuivat mökille, Drewiä alkoi pelottaa. Entä jos tapahtuisi jotain? Jos hän tapaisi nuo häälyvät olennot painajaisunestaan? Sisällä kaikki oli juuri siinä kunnossa, mihin he olivat jättäneet talon. Nyt lattiaan oli kuitenkin tehty luukku, joka nyt oli lukittuna munalukolla. Etsivä kaivoi taskustaan avaimen, ja sovitti sen lukkoon. Hetken kääntelyn jälkeen luukku avautui ja etsivä äimistyi. - Mutta... osa ruumiista on poissa! Mitä oikein on tekeillä? hän ihmetteli. - Jospa muut poliisit olisivat vieneet ne lisätutkimuksiin? ehdotti Drew. - Ei, kaikkia kiellettiin koskemasta mihinkään, vastasi etsivä. Yhtäkkiä Drew huomasi raadellun ruumiin nurkassa, ja lähti varovaisesti kävelemään sitä kohti. Yhtäkkiä maa antoi periksi ja Drew vajosi syvälle multaan. Yhä syvemmälle ja syvemmälle. Lopulta hän huomasi olevansa sinisävyisessä kammiossa, ja näki tutut henget ympärillään. Tällä kertaa hän ei selvästikään ollut olennoille pelkkää sumua, koska ne kääntyivät katsomaan häntä läpitunkevilla, elottomilla silmillään. Yksi niistä tarttui häneen ja raahasi hänet uhripaadelle. Ylipapitar nosti veitsensä ja iski. Drew ei tuntenut kipua, ja avasti silmänsä - ja huokaisi helpotuksesta. Se olikin vain kuvittelua. Mutta missä hän nyt oli? Multaseinäisessä paikassa, jossa haisi aivan mädälle ihmislihalle. Drew sulki silmänsä ja toivoi, että tämäkin olisi vain painajainen. Yhtäkkiä Joku kietoi kätensä hänen ympärilleen, ja hän tunsi ne. Ne olivat Dorothyn kädet. ehdottomasti. Hän kääntyi ja katsoi käsien omistajaa. Se oli Dorothy. Dorothy painautui häntä lähemmäksi ja puraisi Drewin kaulavaltimon auki. Viimeisillä hetkillään Drew kuuli Dorothyn ahnasta lipomista, ja tunsi, kuinka veri virtasi hänen suonistaan. --- PELLEPELLEJUTTU!! ;) Tuosta käy hyvin selville, että 5. luokalla katselin paljon öö-luokan kauhuelokuvia ;) ... ja koko stoori on täynnä EpäJohdonMukaisuuksia. ptthyiii. pahoittelemme ;) 6. luokka Jutut vaan tulee pöljemmiksi. Huh. Tässä sitten 6. luokalla kirjoittamani aineet... (2 vihkoa) 'Seikkailu Marsissa (9½)', 'Hyvä elokuva: Independence Day - Maailmojen Sota (9½)', 'Keskiaika (9+)', 'Amice - ritaritar (9½), 'Kuolleen askeleet (9+)' sekä 'Endorfiinivarkaat (9+)'. Noistapas voisin vaikka muutaman kirjoittaa, tyhmiä ovat kyllä jokainen ;) ('seikkailu marsissa'.. huh.. KLISEE ;) ) --- Seikkailu Marsissa Minna Pöntinen, syksy 1996 Vuosi 2042. Ihmiskunta oli tuhon partaalla liiallisten ydinkokeiden takia. Retkikunta oli lähtenyt tutkimaan Mars-planeettaa uuden asuinpaikan toivossa. Minä, miehistln viimeinen elossa oleva jäsen kirjoitan tätä sellissäni, jonne He minut sulkivat. Olimme kiertäneet aluksellamme Marsin kiertoradalla lähemmäksi kolmea kuukautta. Olimme havainneet jo alussa, että planeetan ilmakehä oli meille nykyisillä laitteillamme sopiva, mutta halusimme olla täysin varmoja. 23.8. päätimme vihdoin lähteä pinnalle kävelemään. Noin seitsemän tunnin päässä päätöksestä kaikki oli valmista: välineet päällä ja mittarit mukana. Mukaan lähtivät minä, kapteeni, ja eräs viehättävä tutkija. Hänen nimensä oli Cher. Rauha hänen muistolleen. Aluksemme lähestyi planeettaa. Vaikka olimme varmoja, että planeetalla oli turvallista, siinä oli myös jotain luotaantyöntävää. Tunne vatsanpohjassamme voimistui kilometri kilometriltä, ja kätemme hikosivat puristaessamme istuimiemme kädensijoja. Pian olimme laskeutuneet, ja minä sain projektin isänä astua ensin Marsin kamaralle. Kun asetin jalkani maahan, minusta tuntui kuin kamara olisi värähtänyt. Tulkitsin sen pelkäksi harhaksi. Muut laskeutuivat alas, ja jäivät katselemaan ympärilleen. Jos tänne aiottiin tuoda ihmisiä, olisi tehtävä valtavasti töitä. Planeetta näytti ensimmäisellä silmäyksellä pelkältä kiviseltä pallolta. Mutta sitten kiinnitimme huomiomme jalkoihimme: me seisoimme jäällä. Aivan niin, jäätä se oli, ihmeen punasävyistä 'normaaliksi' jääksi, mutta jäätä kuitenkin. Kapteeni otti esiin pitkän sähköporan, ja alkoi tehdä sillä reikää jäähän. Hän porasi yli viisi minuuttia, ja tuloksena oli monta metriä syvä kuoppa. Juuri kun hän oli luovuttamaisillaan, aukkoon pulpahti jotain punaista ja höyryävää. Laavaa. Me katsoimme sitä ällistyneinä, ja minä ehdotin syytä, miksi laava ei sulattanut jäätä: tällä planeetalla vallitsivat erilaiset luonnonlait kuin meillä. Täällä asumiseen oli todella totuttava. Yhtäkkiä kuului melua - niin, melua, - ja kallionlohkareen takaa ilmestyi hirvittäviä olento mitä olen koskaan nähnyt. Sieppasin vaistonvaraisesti laukussa lojuneen laserpistoolin, ja ammuin olentoa. Säde kimposi sen nahkasta pois. Se tuli meitä kohden valtavalla nopeudella. Pian olimme kaikki tiukasti köytettyinä. Olento raahasi meidän jonkinmoiseen luolaan, ja otti kypärämme pois. Tajuntamme pimenivät hapenpuutteesta, ja viimeinen mielikuvani oli se, että olento seisoi edessämme kädessään tummaa nestettä sisältävä astia. Herätessämme pian, kurkkuani kivisti. Yhtäkkiä huomasin kaksi asiaa yhtä aikaa: psytyin hengittämään, ja ulkoa kuului tovereideni eläimellisiä rääkäisyjä. Minä en päässyt irti köysistäni, mutta pystyin kurottamaan kaulaani sen verran että näin mitä ulkopuolella tapahtui - ja toivoin paria sekuntia myöhemmin olleeni näkemättä sitä: hirviöitä oli useita, ja ne söivät toverini elävältä! Minua puistatti, ja kohta pyörryin tämän paikan karmeudesta. Kohta yksi olio tuli luokseni ja avasi köyteni. Tieisn, että pakoa oli turha yrittää, joten kysyin: - Mitä tämä kaikki on? Ihme kyllä, Se ymmärsi minua, ja vastasi syvällä, sirisevällä äänellä. - Olette loukanneet Planeettaa tulemalla. Rangaistus on oleva hirmuinen. Planeetta on elävä, jota palvelemme uhrein. Olion sanoessa näin, sisään paiskattiin Cher. Hänen toinen jalkansa ja molemmat kätensä olivat poissa. Hän katsahti minua lasittuinein silmin, vajosi kouristuksiin ja kuoli. Olento lähti ulos, ja telkesi luolan suun isolla kivenjärkäleellä. Tässä minä nyt olen, ja kuulen Niiden askeleet. Ne ovat tulossa hakemaan minua. Ne avaavat oven. Ne tulevat. Minä... --- hahaha... lisää PelleJuttuja ;) tuon kirjoittamisaikoina luin eniten Sci-Fi-juttuja... star wars oli (ja on!) mahtava :) ja lisää tyhmiä stooreja. --- Keskiaika Minna Pöntinen, syksy 1996 'Vuosi 1273. Sijainti Matthiaksen linnan piha. Tapahtuma noidan polttaminen.' Nämä sanat ilmestyivät Jonathanin mustakantiseen, jo puoliksi täynnä olevaan kirjaan. Hänen tehtäväkseen oli osunut kuolemantuomioiden kirjaaminen. Vaikka tehtävänannosta oli kulunut jo yli vuosi, häntä vieläkin vainosivat ihmisten - rauha heidän muistolleen - muistot, muistot heidän teloituksistaan. Karmeimmin mieleen oli jäänyt se, kun maanpetoksesta tuomittu viaton mies oli tuomittu teilattavaksi, ja tämän perhe oli pakoitettu katselemaan. Mietteissään hän tuli tipauttaneeksi pisaran mustetta kirjalleen, ja kun hän rupesi pyyhkimään sitä pois, hän kuuli viiltävän huudon. Rovio oli sytytetty! Liekkien keskeltä hän näki naisen mustuvan ruumiin. Hänen ihonsa oli jo liekeissä, ja palavan lihan käry sai Jonathanin voimaan pahoin. Hän kuuli noidan huutavan merkillisiä ja pelottavia sanoja, ja kalpeni. Tämän jälkeen noita, jonka puhkipalaneen rintakehän läpi näkyivät jo luut, kähisi tulesta: - Olen kiroinnut teistä jokaisen! Jokainen tuska, jota ennen olette kokeneet, ei ole mitään verrattuna Tulevaan... Pari vuotta kului. Tuli Jonathanin syntymäpäivä; hän täytti 18. Tähän asti hän oli tuntenut selittämätöntä kipua rinnassaan, mutta nyt se koveni ja tuli syvemmäksi. Kun hänen ystävänsä näkivät, että hän kalpeni äkisti, he huolestuivat. Viimeisten kahden vuoden ajan tälläistä oli sattunut usein, ja he tiesivät, mitä siitä saattaisi seurata: kuolema. He laittoivat Jonathanin makuulle ja kävivät ilmoittamassa papille. Tämä tuli Jonathanin vuoteen viereen. - Antakoon Herra sinulle syntisi anteeksi, pappi messusi kylmällä äänellä. Jonathan kuuli sisällään vahvan äänen, joka sanoi: - Sinussa on Voima, Jonathan! Käytä sitä! Hän näki mielessään loitsukirjan... se aukeni paranemisloitsun sivulta. Hän luki sanat äänettömästi ja tunsi, kuinka Voima virtasi hänen suoniinsa. Hän räväytti silmänsä auki, ja nousi istumaan. - Se on paholainen! pappi huudahti. Jonathan yritti selittää, mutta pappi huusi vartijoita. He raahasivat hänet ulos, kokosivat rovion ja sitoivat hänet sen keskelle. - Tunnustatko palvelevasti paholaista, jotta sielusi pelastuisi? Jonathan yritti vastata, mutta hän ei saanut sanaakaan suustaan. Pappi tuomitsi tämän kieltäytymiseksi ja käski sytyttää rovion. Viimeinen asia, jonka hän näki, oli se, että hänen paras ystävänsä piteli mustakantista kirjaa käsissään. Viimeinen asia, jonka hän tajusi, oli se, että jos noidan kirous oli ottanut hänet valtaansa, hän saattaisi syntyä uudestaan Jonain Muuna... --- tuo on ehkä tyhmin aineeni ikinä. siis tollasta messua kestä erkkikään!-) noh, vielä tästä... --- Amice - ritaritar Minna Pöntinen kevät 1997 'Amice! Ei!' Oli kuuma kesäpäivä Elyvan kaupungissa Wellogyn kuningaskunnassa. Hovineidon ääni kantoi selkeänä niityn yli. Niityn reunaa pitkin juokseva tyttö pysähtyi ja katsoi huutajaan päin. 'Te tiedätte, että Teitä on kielletty osallistumasta ritariharjoituksiin!', hovineito jatkoi. Tyttö alkoi juosta naista kohti hame liehuen. Hän näytti kiukkuiselta, ja marssi naisen ohi sanaakaan sanomatta. Illalla prinsessa oli yhä vihainen. Miksi pojilla oli oikeus tulle ritareiksi, mutta hänellä ei? Hänen päähänsä pälkähti ajatus: Mitä, jos hän karkaisi linnasta? Keskiyön koittaessa hän oli valmis. Mukanan hänellä oli kyläsepän hänelle salaa takoma haarniska, raskas miekka, jota miekkailunopettaja oli hänet opettanut salassa käyttämään, ja muita tärkeitä tavaroita. Hän juoksi nopeasti muurin luo ja kiipesi ketterästi sen yli. Portin ulkopuolella oli, kuten tavallista, joukko kerjäläisiä, ja Amice maksoi kultarahan vastineeksi siitä, että he auttaisivat haarniskan hänen päälleen. Hän lähti vaeltamaan kohti Iffishin pientä kylää. Aamunkoitteessa hän saapui Iffishiin. Se oli pieni, mutta vilkas kaupunki, mutta juuri nyt Amice ei välittänyt mistään muusta kuin siitä, että pääsisi pian nukkumaan. Hän etsi majatalon, maksoi isännälle ja meni huoneeseensa. Hän riisui vaivalloisesti haarniskan, kävi maata ja nukahti heti. Illansuussa hän heräsi, kun oveen koputettiin. Palvelija astui sisään ja tämän silmät levisivät hämmästyksestä. Muukalainen olikin nainen! Amice nousti sormen huulilleen ja viittasi miestä sulkemaan oven. Mies alkoi sopertaa: - Mutta... minä... luulin, että Te... - Minä olisin mitä? Mies? Amice kysyi. - Niin, palvelija myönsi. - Ei turhia kysymyksiä, Amice sanoi. - Auta minua pukemaan tämä haarniska. Kun Amice oli kokonaan haarniskan peitossa, hän kysyi palvelijalta: - Miksi herätit minut? - Kaupunkiin on saapunut miekkamies, joka väittää olevansa kaikkia muita parempi, palvelija vastasi. - Sehän nähdään pian, Amice myhäili. Torilla oli tungosta. Miekkamies seisoi keskellä aukiota. Amice marssi pelottomasti miehen luo. Mies sanoi voimakkaalla äänellä: - Mikä on nimesi ja mistä tulet? - Nimeäni en paljasta, ja se, mistä tulen, on sinulle yhdentekevää. - Jos niin haluat, arvon soturi, mies vastasi. - Aloittakaamme. Iskuja sateli puolin ja toisin. Lopulta Amice löi viimeisen kerran, ja miekka sinkosi miehen kädestä. Mies oli hämmästynyt. - Minä tunnustan sen; itseäni parempi miekkailija on löytynyt. Ennenkuin kukaan ehti sanoa mitään, Amice käveli tyynesti pois. Joku kuitenkin lähti hänen peräänsä. - Herra! Kuunnelkaa minua! Amice vilkaisi taakseen. Huutaja oli vanha mies. Amice pysähtyi. - Nyt kun tiedämme, että olet koko kaupungin taitavin miekkailija, pyydämme sinulta palvelusta, mies aloitti. - Kyläämme on jo vuosia terrorisoinut lohikäärme. Kukaan sitä vastaan lähtenyt ei ole palannut. Amice oivalsi. - Te siis haluatte, että minä tappaisin sen? - Kyllä, jalo herra, sanoi mies (vaikkakin ihmetteli soturin äänen kimeyttä). - Minä suostun siihen tämän kylän takia, Amice sanoi. Seuraavana aamuna Amice oli valmiina kohtaamaan lohikäärmeen. Tyttö oli lastattu erilaisilla onnenkaluilla, mutta hän tiesi, että lohikäärmettä vastaan auttoi ainoastaan voima ja nopeus. Lohikäärmeen luola sijaitsi kaupungin lähellä. Amice käveli luolan suun luoja huusi: - Kuka oletkaan, Lohikäärme, näyttäydy minulle! Lohikäärme ryömi ulos. - Kuka on tämä Ihminen, joka minua häiritsee? kysyi kiiltäväsuomuinen, pelkoa herättävä lohikäärme. - Sinulle ei ole oikeutta tietää nimeäni, Amice vastasi urheasti. - Ja olen täällä siksi, että Kohtalomme täyttyisivät. - Kohtalomme? lohikäärme toisti ivallisesti. Sanaakaan sanomatta Amice nosti miekkansa. - Tämän maan kuningasperheen nimeen minä vannon, että kohta makaat kuolleena maaassa. Lohikäärme nosti valtavan päänsä. - Luuletko, että voit voittaa minut, Ihminen? Alkoi kiivas taistelu. Milloin Amice oli yliotteella, millon lohikäärme. Viimeisillä voimillaan Amice tähtäsi miekkansa surmaniskuun, ja osui lohikäärmettä suoraan sydämeen. Peto karjaisi korviasärkevästi ja lyyhistyi maahan liikkumattomaksi kasaksi. Takaisin kaupungissa Amicea vastassa oli suuri joukko ihmisiä. Kun he näkivät, että sankari tuli takaisin vahingoittumattomana, he puhkesivat suosionosoituksiin. Yhtäkkiä Amice huomasi, että itse kuningas, hänen isänsä, oli tullut tapahtumaan. Kuningas viittasi Amicen luokseen, ja palvelija kuulutti: - Tästä päivästä lähtien tätä miestä on kohdeltava ritarina! Amice polvistui, ja kuningas kosketti häntä miekanlappeella olkapäähän. - Ja nyt, kuningas sanoi. - Riisu kypäräsi. Amice ei epäröinyt. Hän veti kypäränsä pois. Hänen pitkät, vaaleat hiuksensa hulmahtivat esiin ja väkijoukosta pääsi kohahdus. Hämmästynein oli kuitenkin kuningas: hänen tyttärensä, joka oli ollut kadoksissa, oli nyt tullut ritareiksi ja hän oli itse tämän lyönyt... Kaikki toipuivat ennemmin tai myöhemmin hämmästyksestään, ja Amicea juhlittiin ilolla. Vielä kauan Amicen kuolemankin jälkeen tätä muistettiin kertomalla legendoja ja laulamalla balladeita. --- noh.. tuota... mukiinmenevää, kai. nyt on vähän kiire, joten lopetan tämän tähän. Toivottavasti pidit hauskaa noita lukiessasi ;) * Minna Pöntinen 15.2.1998 *