Uni 221107: Mesikukan grillijuhlat Päätin lähteä käymään tuttavani Mesikukan kotona. Hommauduin paikalle mutta Mesikukka ei ollut kotona, joten päätin muina miehinä asettua taloksi. Vedin päälleni olohuoneen nurkasta löytämäni vanhat haalarit ja kirkkaanvihreän leikkaussalipaidan ja vihreänharmaat villasukat ja avasin television painamalla televisioon liimattua kytkintä. Televisio rupesi näyttämään ostos-TV:tä ja kysymään Visani tunnuslukua, jolloin häkellyin pahasti. Mesikukka tuli paikalle eikä vaikuttanut yhtään kummastuneelta että olin tullut omin lupineni hänen kotiinsa. Hän neuvoi minulle, että television Visakyselystä pääsee ylös kun telkkarissa olevaa vipua nitkuttelee aikansa ylös ja alas. Mesikukka ilmoitti ynseästi että joutuisin viihdyttämään itseäni, sillä hänellä oli täysi työ joululahjojen pakkaamisessa. Pahoittelin tuloani kovasti ja aloin ahdistua siitä että oli ylipäätään tullut ilman lupaa. Vetäydyin keittiöön aikomuksenani leipoa korvapuusteja: tuloksena onnistuin vain sotkemaan koko keittiön ja yritin epätoivoisesti siivota aiheuttamatta kuitenkaan muuta kuin lisää sotkua. Lisäksi onnistuin saamaan kahvinkeittimenkin jumiin pullataikinalla. Sitten paikalle alkoi tulla paljon ihmisiä jotka tuntuivat piristävän Mesikukankin mielialaa. Joukossa oli mm. kymmenisen nuorta tyttöä jotka ilmoittivat olevansa hänen tyttäriään, pari poikaa sekä vanhahko, Professoriksi esittäytynyt charmantti setä. Tätä ennen oli ulkona vallinnut ikävä marraskuinen syyssää, mutta Professorin ja muiden saapuessa sää vaihtui kauniiksi heinäkuiseksi päiväksi. Professori ilmoitti haluavansa pitää grillijuhlat, ja lähti ikkunan taakse kaivamaan autonsa takakontista hunajamarinoituja porsaanfileitä. Tässä vaiheessa minusta tuntui että olin heidän perhejuhlissaan pahasti ylimääräisenä, ja yritin lähteä pois. Menin ulos mutta huomasin olevani täysin eksyneenä: eteeni levittäytyi valtava laiturien verkko ja niiden välissä kimalteli turkoosinsinistä vettä. Pääni yläpuolella riippui puita joissa oli punaisia ruusun näköisiä kukkia jotka olivat kuitenkin hedelmiä. Menin takaisin sisään ja ollakseni mahdollisimman vähän tiellä sulkeuduin pieneen takahuoneeseen, jossa oli iso nojatuoli, takka, televisio ja jonkinlainen ikivanha kosketinsoitin. Vajosin rauhastani tyytyväisenä nojatuoliin ja laitoin television päälle; sieltä tuli brittikomediaa jota en tunnistanut. Takka lämmitti mukavasti. Heräsin kohta tuolista siihen että takka oli tehnyt oloni liiankin tukalaksi, joten käänsin tuolini selkä takkaan päin. Nurkasta alkoi kuulua yskimistä; käännyin katsomaan ja siellä oli veljeni Jaakko. Jaakko näytti surkealta, poltti tupakkaa ja valutti jonkinlaista kirkasta nestettä pullosta A pulloon B ja kommentoi haluavansa lähteä kotiin. Minä yritin rohkaista häntä ja ilmoitin että kohta meidän kunniaksemme järjestettäisiin juhlaillallinen. Jaakko halusi kuitenkin edelleen lähteä, joten menimme ulos ja juoksimme jonkinlaisten rautatieverkkojen yli – tässä vaiheessa Jaakko muuttui hetkeksi ala-asteen kaverikseni Mariksi. Meinasimme kerran jäädä junan alle, mutta junan kulma osui minua vain kevyesti nilkkaan. Emme löytäneet oikeaa junaa, joten palasimme Mesikukan asunnolle, ja Mari muuttui takaisin Jaakoksi. Mesikukan luona ruuanvalmistelut olivat täydessä käynnissä. Paikalle oli tullut iso joukko äärettömän iloisia, sympaattisia vanhoja naisia, jotka rupatelivat keittiössä. Professori oli leikkaamassa possunfileetä ja lähti pian ulos grillaamaan sitä. Mesikukka oli minulle edelleenkin ynseä, ja kun tiedustelin syytä, hän sanoi olevansa tyytyväinen mikäli antaisin hänelle hänen hippurihapponsa takaisin. Hetken aikaa mietittyäni tajusin että hän tarkoitti ”hippurihapolla” hänen vihreitä sukkiaan jotka minulla oli jalassa, joten otin ne pois ja annoin hänelle. Mesikukka tuli välittömästi tyytyväiseksi. Laitoin omiin jalkoihini tilalle vihreä-harmaaraitaiset polvisukat. Rupesimme syömään, ja Professori tarjoili minulle grillaamaansa lihaa. Kommentoin että sen marinadi oli liian makeaa, ja Professori ilmoitti että kaupan valmismarinadit eivät usein ole niin hyviä kuin toivoa voisi. Syödessämme katselimme Mesikukan parvekkeelta vastapäistä kaupunkia, joka oli vanhan englantilaisen pikkukylän näköinen. Kadun toisella puolella oli baari, ja yritimme herättää baarissa olevien ihmisten huomiota valomerkein ja huutelemalla. Syötyämme minä, Jaakko ja paikalle ilmestynyt kihlattuni Kalevi päätimme taas lähteä kotiin; myös isäni ilmestyi paikalle. Lähdimme kävelemään katua pitkin ja ihailin edelleen katua reunustavia puita joissa roikkui ”ruusutomaattihedelmiä”. Näitä hedelmiä oli tippunut myös pitkin katua kauniiksi asetelmiksi. Halusin ottaa niistä kuvan ja samalla tajusin että olen unohtanut kamerani Mesikukan luokse, joten lähdin hakemaan sitä. Kameraa ei löytynyt mistään; etsiessäni kuitenkin järjestelin siirtelemiäni huonekaluja takaisin ja toivoin ettei Mesikukka olisi minulle kovin vihainen aiheuttamastani sotkusta. Menin kyselemään kamerani perään keittiöstä. Keittiössä häärivät vanhat naiset ilmoittivat etteivät olleet nähneet sitä mutta kertoivat toivovansa, että jäisin edelleen illalliselle. Ihmettelin kovasti ja ilmoitin että luulin illallisen jo päättyneen, mutta naiset nauroivat ja sanoivat että ”Professori lähti juuri kaivamaan maakellarista parempia riistalihoja, hän on vähän sellainen että parhaat lihat tuodaan pöytään vasta kun ylimääräiset suut ovat lähteneet”. Mesikukka otti juuri uunista jonkinlaista ”paahdettua salaattia” ja pyysi minua maistamaan: sinä oli tomaattia, sipulia, oliiveita ja jonkinlaista curryllä maustettua kastiketta, ja se maistui loistavalta. Lapioin salaattia suuhuni kuin viimeistä päivää, mutta olin samalla jokseenkin ahdistunut sillä syömällä yhteisestä tarjoiluastiasta pelkäsin tartuttavani yskäni muihin. Professori tuli paikalle ja tarjosi minulle paahtamaansa ”riistariekkoa”. Riekko maistui hyvältä mutta kommentoin että hirvipaisti on vielä parempaa. Professori vastasi tähän: ”Riekko on pienempi eläin kuin hirvi, eikö siis ole ilmiselvää että vaikka se syö yhtä paljon kuin hirvi, niin siinä maku on konsentroitunut paljon pienempään määrään lihaa”. En alkuunkaan ymmärtänyt Professorin väitettä mutta en halunnut olla epäkohtelias joten jätin asian sikseen. Syötyäni menin makaamaan Mesikukan parvekkeelle tyytyväisenä. Pääni yläpuolella alkoi leijua outoja, vihertäviä ja sinertäviä ihmisiä. Kysyin Mesikukalta mitä kyseiset ihmiset olivat, ja Mesikukka vastasi että ne olivat ”hulluja luonnonoikkuja” jotka asuivat vastapäisessä talossa ja tulivat aina joskus vierailemaan hänen luonaan. Olennot olivat todella ystävällisiä joten aloin juttelemaan heidän kanssaan. Mukavimmalta vaikutti eräs hyvin laiha, surusilmäinen poika, joka oli pukenut päällensä armeijan housut takiksi. Kysyin häneltä miksei hän laittanut housuja jalkaansa, ja hän ilmoitti etteivät ne mahdu. Pyysin häntä kuitenkin koittamaan, ja hän alkoi vaivalloisesti pukea housuja päällensä. Samalla huomasin että kaikki ei ole hyvin: poika alkoi itkeä, ja huomasin että hänen reisiään pitkin alkoi valua ulostetta ja verta. Säikähdin ja kannoin pojan sänkyyn, ja soimasin samalla itseäni siitä että lääkärin pitäisi aina pitää päänsä viileänä. Poika aneli että toisin hänelle vettä että hän saisi itsensä pestyä: lähdin etsimään Mesikukan asunnosta vesipaljua, ja löysinkin kylpyhuoneesta ison muovikulhon. Täytin sen kuumalla vedellä; nappasin mukaani myös tiskiharjan ja vein ne pojalle. Tullessani takaisin poika oli jo täysin kunnossa ja Professori juotti hänelle kulhosta kylmää vettä. Huomatessaan että tuomani vesi oli kuumaa Professori nosti paheksuvasti kulmakarvojaan ja ilmoitti, että minä en ilmeisesti tiennyt ”C-syndrooman” hoidosta mitään. Sanoin etten ollut ikinä kuullutkaan mistään C-syndroomasta, jolloin professori lähti johdattamaan minua kirjastoonsa. Mukaan tulivat Mesikukan tyttäret, jotka kertoivat että Professorilla oli paljonkin kirjoja C-syndrooman hoidosta, mutta että Mesikukka oli kasannut hyllyyn niiden eteen kristallipalloja eikä kirjoja saisi hyllystä alas helposti. Ilmoitin Professorille että hänen ei tarvitsisi vaivautua ja että perehtyisin kyllä myöhemmin C-syndrooman hoitoon. Päätin että vierailuni oli kestänyt jo tarpeeksi pitkään, joten lähdin kotiini. Mesikukan tyttäret saattoivat minua ja kantoivat minua kyynärpäistä. Samalla he puhelivat keskenään englannin ja jonkun oudon kielen sekoituksella. Kerroin heille englanniksi että he olisivat tervetulleita lapsuudenkotiini Mikkeliin ja että siellä olisi hiekkaranta ja tenniskenttä. He olivat kutsustani äärettömän iloisia ja lupasivat tulla pian käymään.