Vladimir Majakovski (suom. Arvo Turtiainen)

Runo neuvostopassista

Minä repisin sutena virkamahdin.
Oikeuksiaan en arvoon jätä.
Pirut vieköön turhan paperirahdin leimoineen.
Muttei tätä! -
Vaunuissa junan vaeltaa virkamies
kovin kumarrellen,
keräten passeja - minunkin saa
purppurakantisen kirjasen.

Eräille passeista -  hymyy suu,
toisia katsoo - halveksien.
Kunnioittaen kumartuu, kun on passeissa
leijonat brittien.
Katsein nuolee hän omistajan, lakkaamatta kumartaen,
ottaessaan, kuin juomarahan,
passin Yhdysvaltojen.

Puolalaista kuin vuohipukki ilmoitusta tuijottaa,
puolalaista tarkastaa poliisikatse norsumainen -
mitä on ja mistä saa maantiedeuutuus tämänkinlainen?
Kaalipäätään kääntämättä, tunteitansa osoittamatta,
silmiään edes räpäyttämättä,
ottaa hän passit tanskalaisten
ja kaikenlaisten muiden ruotsalaisten.

Äkkiä herra kuin polton saa
suunsa kieroon vääntää,
passiani, näet, kourassaan punakantista katsoo, kääntää.
Katsoo - kuin pommia, katsoo kuin siiliä,
partaveistä kaksiterää, katsoo kuin 20-kielistä
kalkkarokäärmekerää.

Iski silmää kantaja paljon puhuvasti -
tavarasi kyllä kannan vaikka minne asti!
Santarmi katsoo etsivään,
etsivä häneen puhuvasti.
Ristiin naulinnut ruoskien minut olisi santarmikasti,
koska minulla punainen
sirppi-vasara neuvostopassi.

Repisin sutena virkamahdin,
oikeuksiaan en arvoon jätä.
Pirut vieköön turhan paperirahdin leimoineen.
Muttei tätä!
Sen laajoista housuista esiin kiskon.
Rahtikirja se paras on mainen:
Lukekaa! Kahdehtikaa!
Olen Neuvostoliiton kansalainen!