Mittarikukka on laskenut lehtensä,
 ikkunalaudan pieni appelsiinipuu.
Kaikki on harmaata, tuuletusaukosta
 katsovat kohti hiiren kiiltävät
   silmät kuin myöhäiset marjat.
Syksyn suuri siipi on kietonut
 puiden värit, ja vienyt ne pois.
Sokeakin pitäisi nähdä, Orfeus Manalassa,
   on enkelien aika, se on tullut,
     kreikankielen aika.
Se on sellaista kieltä, samanlaista
  kuin harakat vastasataneella lumella,
    kuin kulkea lumisateessa
         vihasta valkoisena.
Piippu palaa kämmenen pesässä, sadan
  vuoden yksinäisyys ja neljän tunnin odotus.
Sataa, voi Orfeus. Puu ulkona itkee tiheästi,
  kiihkeästi, kuin koskaan itkisin.


Sirkka Turkka (1989)