Sirkka Turkka

Tammikuusta tammikuuhun eversti polttaa savukkeita,
röykkiöittäin savukkeita ja väliin muutaman panatellan.
Hän kulkee yläkerran huoneissa, hän vaeltaa niissä kuin
kesäöissä ja kuuntelee miten lumi laulaa kellareissa. Tam-
mikuu on ethty ohuesta paperista ja omenoista, tammi-
kuu hymyilee jokaisesta nurkasta ja eversti hymyilee vas-
taan. Tamikuu tulee syli täynnä mitaleja ja kukkakoreja,
se kengittää hevoset ja ampuu jänikset. Yksi on jo valmis
mies ja roikkuu navetan seinällä, sen korvat kuin taitetut
paperiarkit. Jänikset niputetaan, metsän pienet pensaat, ja
viedään pois ja tammikuu peittää tammikuun kuin lautas-
liina. Tammikuussa taivas pitää tanssiaiset, tammikuussa
syntyvät poikalapset ja perhoset. Tammikuussa vaikenevat
lopulta syksyn urut ja tietä kulkevat enää vain kuu ja koira,
tuo vanha sieluton kalastaja, jolle ei koskaan kerrottu, mis-
sä ovat ne portaat joita pitkin taivaaseen pääsee. Tammi-
kuu on myös serenadi kauniille rouvalle, jolla on aina 
unen sekoittama katse, mutta sitä eversti ei tiedä. Hän
nukkuu, uneton ja näkee unta, että hän viimeinkin nuk-
kuu ja sokerinpala hänen lasissaan vajoaa läpi höyryävän
teen kohti maan sydäntä. Yö kantaa harteillaan unetonta
everstiä ja sokeripalaa ja ovesta tulee tammikuu muka-
naan tuhat tammikuuta.