ART CRAFTS WRITINGS BITS&PIECES ATELJEE BIO/CONTACT
WRITINGS
  • Poetry (FI/EN)
  • Dreams (FI)
  • Texts from the IB (FI/EN)
  • Medical texts (FI)
  • Minna Pöntinen 00e / 22-11-2002 / FI HL / essee / sanamäärä: 599

    5a: “Kirjallisuudessa kuvataan aina enemmän elämän murheita kuin iloja - pohdi tätä väitettä vähintään kahden lukemasi teoksen valossa.”

    Onko maailma synkkä? Elävätkö ihmiset epäonnisina? Entä mitä näkökohtia kirjallisuus painottaa - tai mitä sen pitäisi painottaa? Voittaako surun kuvaaminen määrällisesti onnellisuuden kuvaamisen? Näitä kysymyksiä aion tutkia kolmen romaanin valossa; Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläinen, Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla sekä Robert McLiam Wilsonin Eureka Street Belfast kuvaavat kaikki sekä ihmiselämän iloja että vaikeuksia.

    Se, sisältääkö romaani tai muu teos enemmän murheen kuin onnellisuuden kuvausta, riippuu pitkälti siitä, minkälaisen elämänasenteen kirjailija on antanut päähahmolleen tai -hahmoilleen. Waltarin Sinuhen pessimismi ja fatalismi estävät häntä iloitsemasta, Linnan henkilöhahmot yrittävät iloita tai ainakin elää tasaista elämää elämän moninaiseista vaikeuksista huolimatta, ja Wilsonin romaanin Belfastin kasvatit nauttivat elämästä täysin rinnoin ympärillä riehuvasta uskonsodasta huolimatta, pitäen arkielämän tarjoamia vastoinkäymisiä lähinnä inspiroivina haasteina, joiden voittaminen tuottaa iloa.

    Varsinkin kirjallisuudessa ihmisten tunteet ja miljöö ovat usein ristiriidassa keskenään. Ne, joiden elämä on ulkopuolisen silmistä helppoa ja hyvän, onnellisen pohjan tarjoavaa, ovat usein onnettomia. Tästä hyvä esimerkki on Sinuhe, joka on arvostetussa yhteiskunnallisessa asemassa ja useissa elämänsä vaiheissa upporikas, mutta siltil uonteeltaan synkkyyteen ja murheellisuuteen taipuvainen. Vastakohtaisesti taas huonoissa, yleistä onnettomuutta aiheuttavissa olosuhteissa elävät ihmiset ovat usein kirjallisuudessa onnellisia. Tästä on esimerkkinä Eureka Street, Belfastin henkilörepertuaari: verisestä sodasta huolimatta ihmiset, kuten päähenkilö Jake Jackson, ovat niin onnellisia, että lukija lähes kadehtii heitä.

    Koska on selvää, että ihmisluonto pyrkii aina mahdollisuuksien mukaan onnen saavuttamiseen, niin miksi epäonnea ja surua sitten kuvataan kirjallisuudessa niin paljon? Pääsyy tähän lienee se, että onnellisuus ja sen kuvaaminen on taitolaji. Vastoinkäymiset tarjoavat helpon ja suorasukaisen rakenteen tarinalle kuin tarinalle: henkilö X on onnellinen, sitten hän kohtaa vastoinkäymisiä, tulee surulliseksi, voittaa ne ja on taas onnellinen, mahdollisuuksien mukaan. Tätä rakennetta lienee hyödynnetty suurimassa osassa koskaan kirjoitetuista, kerrotuista tai keksityistä tarinoista.

    “Vastoinkäymisrakennetta” hyödyntää mm. Väinö Linna romaanissaan Täällä Pohjantähden alla. Kyseinen romaani koostuu toinen toisensa perään asetetuista koettelemuksista, ja koko tarinaa leimaa alakuloisuus. Vastoinkäymiset eivät silti lannista Pohjantähden henkilöhahmoja, vaan kaikesta selvitään suomalaisen sisun ja periksiantamattomuuden voimin. “Vastoinkäymisrakenteessa” kirjailijoita tuntuu viehättävän tai vetävän puoleensa varsinkin sen tarjoama suhteellisen itsestäänselvä loppuratkaisumalli, tai lähinnä ne kaksi mallia: onnen etsijä joko onnsituu tai epäonnistuu. Kultaista keskitietä ei tässä asiassa juuri ole.

    Muita syitä sille, miksi kirjallisuus tuntuu taipuvan vastoinkäykmisten kuvaamisen kannalle, on esimerkiksi se, että murheellisuus on lukijasta usein mielenkiintoisempaa - ja kirjailijasta helpompaa kirjoittaa - kuin onnellisuus. Koska ihmisluonto on onnellisuushakuisuudesta huolimatta taipuvainen turhaankin murheellisuuteen ja vastoinkäymisten suurenteluun, on surullisuutta käsitteleviin tarinoihin helpompi samaistua kuin niihin, joiden hahmot ovat onnellisia. Ihmisillä on myös tarve kuulla toistensa vastoinkäymisistä siksi, että heidän omansa tuntuisivat pienemmiltä.

    Yksi syy murheellisuuden painottamiselle lienee myös se, että aikojen saatossa surua, kuten “kaipuun sinistä kukkaa”, on pidetty jalompana tunteena kuin epäromanttista ja usein jotenkin pakanalliseksi miellettyä onnellisuutta. Tämä ominaisuus tulee hyvin esiin Sinuhessa: Sinuhen murheellisuus esitetään usein ylevänä, oikeamielisenä ja filosofisen syvänä - jopa siinä mittakaavassa, että lukijan samaistuminenkin häiriintyy. Pohjantähdessä surua on esitetty paljon hillitymmällä tavalla, mutta silti siinäkin Linna tuntuu välillä yhdistävän varsinkin riehakkaan iloisuuden jonkinlaiseen naiiviuteen. Hyvä esimerkki tästä on se, miten nyrpeästi Jussi suhtautuu poikansa uudenvuodenviettorientoihin.

    Eureka Street, Belfastin tilanne on kuitenkin toinen: Wilson ei esitä murheellisuutta jalona tai millään tavalla tavoittelemisen arvoisena tilana, vaan eräänlaisena suona, jonne uppoamista on vältettävä viimeiseen pisaraan asti. Wilson myöntää kyllä surun välttämättömyyden ja sen, että se on erottamaton osa ihmisluontoa, mutta yrittää silti henkilöhahmojensa kautta kannustaa ihmisiä onnellisuuteen.

    Näiden kolmen teoksen valossa ja yleisten pohdinstojen jälkeen näyttäisi siltä, että väite “kirjallisuudessa kuvataan aina enemmän elämän murheita kuin iloja” pitäisi melko hyvin paikkansa. Vaikka väite onkin tosi, se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että surun ja vastoinkäymisten kuvaus olisi itsetarkoituksellist atai että sillä olisi aina jonkinlainen itsenäisarvo. Murheen runsas kuvaaminen pohjustaa tietä onnellisuudelle: ilman surua ei ole olemassa onnellisuutta, koska murheellisuuden ja iloin käsitteet määrittelevät toisensa.

    // Monipuolinen ja persoonallinen käsittely, mutta kiire kostautui hiukan kielessä! 45554 > 23/25 > 7

    © Minna Pöntinen 2009 / minagi (at) honeyacid.net