Minna Pöntinen 00e / 22-11-2002 / FI HL / essee / sanamäärä: 599
5a: “Kirjallisuudessa kuvataan aina enemmän elämän murheita kuin iloja - pohdi tätä väitettä vähintään kahden lukemasi teoksen valossa.”
Onko maailma synkkä? Elävätkö ihmiset epäonnisina? Entä mitä näkökohtia
kirjallisuus painottaa - tai mitä sen pitäisi painottaa? Voittaako surun
kuvaaminen määrällisesti onnellisuuden kuvaamisen? Näitä kysymyksiä aion
tutkia kolmen romaanin valossa; Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläinen, Väinö
Linnan Täällä Pohjantähden alla sekä Robert McLiam Wilsonin Eureka Street
Belfast kuvaavat kaikki sekä ihmiselämän iloja että vaikeuksia.
Se, sisältääkö romaani tai muu teos enemmän murheen kuin onnellisuuden
kuvausta, riippuu pitkälti siitä, minkälaisen elämänasenteen kirjailija on antanut
päähahmolleen tai -hahmoilleen. Waltarin Sinuhen pessimismi ja fatalismi
estävät häntä iloitsemasta, Linnan henkilöhahmot yrittävät iloita tai ainakin elää
tasaista elämää elämän moninaiseista vaikeuksista huolimatta, ja Wilsonin
romaanin Belfastin kasvatit nauttivat elämästä täysin rinnoin ympärillä
riehuvasta uskonsodasta huolimatta, pitäen arkielämän tarjoamia
vastoinkäymisiä lähinnä inspiroivina haasteina, joiden voittaminen tuottaa iloa.
Varsinkin kirjallisuudessa ihmisten tunteet ja miljöö ovat usein ristiriidassa
keskenään. Ne, joiden elämä on ulkopuolisen silmistä helppoa ja hyvän,
onnellisen pohjan tarjoavaa, ovat usein onnettomia. Tästä hyvä esimerkki on
Sinuhe, joka on arvostetussa yhteiskunnallisessa asemassa ja useissa elämänsä
vaiheissa upporikas, mutta siltil uonteeltaan synkkyyteen ja murheellisuuteen
taipuvainen. Vastakohtaisesti taas huonoissa, yleistä onnettomuutta
aiheuttavissa olosuhteissa elävät ihmiset ovat usein kirjallisuudessa onnellisia.
Tästä on esimerkkinä Eureka Street, Belfastin henkilörepertuaari: verisestä
sodasta huolimatta ihmiset, kuten päähenkilö Jake Jackson, ovat niin onnellisia,
että lukija lähes kadehtii heitä.
Koska on selvää, että ihmisluonto pyrkii aina mahdollisuuksien mukaan onnen
saavuttamiseen, niin miksi epäonnea ja surua sitten kuvataan kirjallisuudessa
niin paljon? Pääsyy tähän lienee se, että onnellisuus ja sen kuvaaminen on
taitolaji. Vastoinkäymiset tarjoavat helpon ja suorasukaisen rakenteen tarinalle
kuin tarinalle: henkilö X on onnellinen, sitten hän kohtaa vastoinkäymisiä, tulee
surulliseksi, voittaa ne ja on taas onnellinen, mahdollisuuksien mukaan. Tätä
rakennetta lienee hyödynnetty suurimassa osassa koskaan kirjoitetuista,
kerrotuista tai keksityistä tarinoista.
“Vastoinkäymisrakennetta” hyödyntää mm. Väinö Linna romaanissaan Täällä
Pohjantähden alla. Kyseinen romaani koostuu toinen toisensa perään asetetuista
koettelemuksista, ja koko tarinaa leimaa alakuloisuus. Vastoinkäymiset eivät silti
lannista Pohjantähden henkilöhahmoja, vaan kaikesta selvitään suomalaisen
sisun ja periksiantamattomuuden voimin. “Vastoinkäymisrakenteessa”
kirjailijoita tuntuu viehättävän tai vetävän puoleensa varsinkin sen tarjoama
suhteellisen itsestäänselvä loppuratkaisumalli, tai lähinnä ne kaksi mallia: onnen
etsijä joko onnsituu tai epäonnistuu. Kultaista keskitietä ei tässä asiassa juuri
ole.
Muita syitä sille, miksi kirjallisuus tuntuu taipuvan vastoinkäykmisten
kuvaamisen kannalle, on esimerkiksi se, että murheellisuus on lukijasta usein
mielenkiintoisempaa - ja kirjailijasta helpompaa kirjoittaa - kuin onnellisuus.
Koska ihmisluonto on onnellisuushakuisuudesta huolimatta taipuvainen
turhaankin murheellisuuteen ja vastoinkäymisten suurenteluun, on surullisuutta
käsitteleviin tarinoihin helpompi samaistua kuin niihin, joiden hahmot ovat
onnellisia. Ihmisillä on myös tarve kuulla toistensa vastoinkäymisistä siksi, että
heidän omansa tuntuisivat pienemmiltä.
Yksi syy murheellisuuden painottamiselle lienee myös se, että aikojen saatossa
surua, kuten “kaipuun sinistä kukkaa”, on pidetty jalompana tunteena kuin
epäromanttista ja usein jotenkin pakanalliseksi miellettyä onnellisuutta. Tämä
ominaisuus tulee hyvin esiin Sinuhessa: Sinuhen murheellisuus esitetään usein
ylevänä, oikeamielisenä ja filosofisen syvänä - jopa siinä mittakaavassa, että
lukijan samaistuminenkin häiriintyy. Pohjantähdessä surua on esitetty paljon
hillitymmällä tavalla, mutta silti siinäkin Linna tuntuu välillä yhdistävän varsinkin
riehakkaan iloisuuden jonkinlaiseen naiiviuteen. Hyvä esimerkki tästä on se,
miten nyrpeästi Jussi suhtautuu poikansa uudenvuodenviettorientoihin.
Eureka Street, Belfastin tilanne on kuitenkin toinen: Wilson ei esitä
murheellisuutta jalona tai millään tavalla tavoittelemisen arvoisena tilana, vaan
eräänlaisena suona, jonne uppoamista on vältettävä viimeiseen pisaraan asti.
Wilson myöntää kyllä surun välttämättömyyden ja sen, että se on erottamaton
osa ihmisluontoa, mutta yrittää silti henkilöhahmojensa kautta kannustaa
ihmisiä onnellisuuteen.
Näiden kolmen teoksen valossa ja yleisten pohdinstojen jälkeen näyttäisi siltä,
että väite “kirjallisuudessa kuvataan aina enemmän elämän murheita kuin iloja”
pitäisi melko hyvin paikkansa. Vaikka väite onkin tosi, se ei kuitenkaan tarkoita
sitä, että surun ja vastoinkäymisten kuvaus olisi itsetarkoituksellist atai että sillä
olisi aina jonkinlainen itsenäisarvo. Murheen runsas kuvaaminen pohjustaa tietä
onnellisuudelle: ilman surua ei ole olemassa onnellisuutta, koska
murheellisuuden ja iloin käsitteet määrittelevät toisensa.
// Monipuolinen ja persoonallinen käsittely, mutta kiire kostautui hiukan
kielessä!
45554 > 23/25 > 7