ART CRAFTS WRITINGS BITS&PIECES ATELJEE BIO/CONTACT
WRITINGS
  • Poetry (FI/EN)
  • Dreams (FI)
  • Texts from the IB (FI/EN)
  • Medical texts (FI)
  • Minna Pöntinen 00E | 180401

    Miljardien vuosien työuupumus

    Linja-auton istuin tuntui harvinaisen epämukavalta. Bussin etuosassa istuva mies järjesteli kaapuaan ja ajatteli hetken penkkien luojaa. Sitten hän katsoi ympärilleen. Käytävän toisella puolella istuva raskaasti hengittävä vanha naishenkilö oli syventynyt lukemaan lehteä. “Kolme kuukautta”, ajatteli mies ja hymyili hieman. “Ei se tule helppoa olemaan, mutta etköhän sinä selviä perille asti.” Nainen katsoi mieheen päin ja huomatessaan tämän tuijottavan itseään loi katseensa takaisin lehteensä käänsi sivua.

    “Miksi matkustan linja-autossa?” mietti mies. “Ansaitsisin kultaiset vaunut ja tuhatpäisen saattueen.” Linja-auto tärähti, ja mies otti tukea seuraavan penkin selkänojasta. “Kai sitä pitäisi olla tyytyväinen siihen mitä saa, mutta tuhansien valtakuntien halki ratsastaminen Sleipnirin selässä on jotain aivan toista tähän verrattuna.”

    Bussi saapui päätepysäkille. Mies nousi paikaltaan, teki tilaa vanhalle naiselle ja astui sitten itse pois linja-autosta. Ilma oli viileä, ja vaikka oli jo huhtikuu, maa oli vielä valkoisenkirjava, kauttaaltaan tummien jalanjälkien pilkuttama.

    “Anteeksi, paljonkohan kello on?” mies kysyi ohikulkevalta pojalta. Poika pyyhkäisi hihaansa ylemmäksi paljastaen uudenmallisen urheilukellon. “Puoli kolme”, hän vastasi ja jatkoi matkaansa. Mies tarttui hänen käteensä, ja poika käännähti säikähtäneenä. “Lapseni, syntisi ovat totisesti anteeksiannetut” sanoi mies, ja hänen silmänsä välähtivät. Poika kirosi ja pudisteli itsensä irti miehen otteesta. Mies kohautti olkapäitään ja lähti kävelemään kohti vastaanottoa. “Eivät ne ikinä usko. Eivät ikinä.”

    Vastaanotto sijaitsi parin korttelin päässä punaisessa rakennuksessa. Tiskin takana istui normaaliakin happamemman näköinen sihteeri. “Päivää,” aloitti mies. Sihteeri loi häneen kyllästyneen silmäyksen silmälasiensa yli ja vastasi tervehdykseen vastentahtoisella äänellä. Hänen punaiset kyntensä naputtivat pöytää vasten. Mies kakisteli kurkkuaan. “Olen varannut ajan psykiatrilta,” hän sanoi. Nainen tarttui silmälaseihinsa, rupesi puhdistamaan niitä ja tiedusteli kärsimättömänä mieheltä tämän nimeä. Mies hymyili lempeästi ja sanoi epäröimättä: “Isä, Poika ja Pyhä Henki.” Nainen nosti katseensa, naurahti ilkeästi ja nakkeli niskojaan. “Epäilen pahasti, että Jumalaa ei potilaslistalta löydy. Ei, herra, minä en ole tänään huvittelutuulella,” hän sanoi. “Kuka te oikeasti olette?”

    Mies hämmentyi. “Sehän tässä vähän vaikeaa onkin,” hän sanoi. “Katsokaas, minut tunnetaan niin monella eri nimellä - minä olen niin monta. Jopa minä sekoitan usein kaikki itseni, kuten ihmisetkin. Olen vanha, ymmärrättehän.” Nainen alkoi näyttää nyt selvästi ärtyneeltä. “Ei ihmisellä voi olla kuin muutama etunimi ja yksi sukunimi, ei vaikka mihin kaapuihin olisi pukeutunut. Antaa kuulua - vai haluatko tosiaan tavata vartijan?” Mies raaputti otsaansa miettiessään nimiään. “Tuota tuota. Miten olisi Ra? Entä Odin? Tai Ukko? Jeesus? Zeus? Quetzacoatl? Amaterasu?”

    Nainen puuskahti jälleen kerran. Silloin eräs viereisessä käytävässä oleva ovi aukesi, ja huoneeseen astui ystävällisen näköinen keski-ikäinen mies. “Herra... Kolmiyhteys, oletan?” Kaapuun pukeutunut mies nyökkäsi hymyillen ja ojensi kätensä. Lääkäri kätteli miestä, esitteli itsensä hänen psykiatrikseen ja katsoi sitten vihaisesti sihteeriinsä, joka oli ottanut esiin kynsiviilan, ja päätti pitää tälle myöhemmin luennon epästabiileiden potilaiden kohtelusta.

    Psykiatri johdatti miehen siihen huoneeseen, josta oli tullut ulos hetkeä aikaisemmin. Huoneen sisustus oli varsin neutraali: iso nahkatuoli, muutamia ruukkukasveja, ja tietokone joka hurisi hiljaa pöydällä. Seinällä oli postikortteja. Yksi niistä esitti neitsyt Mariaa. Mies virnisti eräälle oletetuista äideistään ja istui nahkatuoliin. Se oli lämpimän nihkeä. “Ei mikään kultainen valtaistuin,” ajatteli mies, “eikä tuo limoviikuna ihan elämän puulta näytä.”

    Psykiatri istahti toimistotuolille häntä vastapäätä ja oli hetken hiljaa ennen kuin aloitti.



    Jumala astui ulos huoneesta. Hän oli käynyt psykiatrilla jo kuukauden ajan, mutta asioihin ei ollut tullut mitään selvyyttä. Psykiatri oli kirjoitellut muistiinpanojaan ja neuvojen antamisen sijasta kysellyt ilmeisen merkityksettömiä kysymyksiä. “Millainen oli isäsuhteenne?” oli psykiatri kysymys, ja kun hän oli vastannut olevansa oma isänsä, psykiatri oli kurtistanut kulmiaan ja kirjoittanut lisää tietoja vihkoonsa. Tänään terapeutti, joka oli vakuuttunut siitä, että tämä “jumala” oli skitsofreeninen hullu, oli puhunut hänelle persoonallisuushäiriöistä, ylemmyyskompleksista, alhaisesta itsetunnosta ja depressiosta. Jotain huvittunutta epäilystä se oli miehen mielessä herättänyt, mutta ei mitään kummoista varmuutta. Harvempi skitsofreenikko pystyi kasvattamaan siivet halutessaan. Myös hänen muistonsa helmiporteista, Valhallasta ja kaikesta muusta olivat aivan liian eläviä ollakseen mielikuvituksen tuotetta. Ajatus työuupumuksesta tosin oli suhteellisen järkevä, olihan hän työskennellyt miljardeja vuosia - tarkemmin sanoittuna ikuisuuden.

    Tahdostaan huolimatta hän ei ollut onnistunut selittämään psykiatrille todellista ongelmaansa: vuosituhansien kuluessa ihmiset olivat alkaneet ärsyttää häntä. Oli totta, että hän oli syntynyt ennen kaikkia muita, ihmisten tulevista tahdosta - nimenomaan tulevasta tarpeesta - ja kuolisi mikäli niin toivottaisiin tarpeeksi lujasti, mutta siitä huolimatta hän alkoi hermostua. Miten paljon tahansa tekikään ihmetekoja, olivat ihmiset kiittämättömiä. Luulivatko ne, että syöpä paranee noin vain? Entä sateen lankeaminen kuivuudesta kärsiville pelloille? Ihmeellinen pelastuminen auto-onnettomuudesta? Kaikki oli muka sattumaa. Kaiken huipuksi useat olivat sitä mieltä, että jumala oli typerä koska tulkitsi ihmisten kuolemanpelon rakkaudeksi itseään kohtaan. Julkeata. Ei tässä hommassa ollut tosiaankaan kyse pelkästään kuolemasta - pikemminkin elämästä! Sen tajusi liian harva. Tunnustusta hän ansaitsi, ja paljon. Mutta koska hän oli se klassinen hyvyys, oli hänen elettävä valittamatta ja hymyiltävä ja toimittava aina ja ikuisesti ihmisten parhaaksi. Miksi hän sitten oli tullut maailmaan jotakuinkin ihmiseksi tarkkailemaan asioita? Uteliaisuudesta kai. Nyt hän alkoi käsittää virheensä. Elämän kaikki harmit yhteenlaskettuna olivat kuin toinen ristiinnaulitseminen. Hän vilkaisi kämmenselässään näkyvää haaleaa arpea ja värähti muistaessaan Golgatan tapahtumat kaksituhatta vuotta sitten.

    Jumala nousi kirkon portaat ja katseli korkeaa tornia. Olihan se imarteleva, mutta paljon enemmän häntä olisi tyydyttänyt silkka ihmisten elämänilo. Hän astui kirkon isoista ovista sisään ja istui penkille. Alttaritaulussa hän riippui surkean näköisenä ristillä. Jumala hymähti. “Ei minulla tuossa Jeesusvaiheessa partaa ollut,” hän mietti. “Mutta Odininaikani naamakarvoitus oli varsin kunnioitusta herättävä. Totta tosiaan, olen kerennyt olemaan vaikka minkä näköinen. Käärmeenä oleminen oli varsin huvittavaa - ja teki ilmeisen vaikutuksen atsteekkeihin. Aurinkona taas oli varsin pitkästyttävää - ainainen paikallaan istuminen alkoi kyllästyttämään.” Mietittyään hyvän tovin erilaisia ulkomuotojaan hän nousi verkkaisesti ja käveli ulos.

    Tullessaan ulos kirkosta jumala kävi ostamassa jäätelöä läheisestä kioskista. Kävellessään kohti bussipysäkkiä jumala potkaisi kiveä edessään ja satutti varpaansa. “Mitä kaikkea voisinkaan tehdä?” hän mietti. ”Voisin tehdä kaikki hulluiksi yhdellä ainoalla ajatuksella. Voisin pyyhkiä koko maailmankaikeuden olemattomiin. Voisin tehdä -- hmm -- voisin vaikka tehdä kaikista maailman kanoista vihreitä.” Jumala nauroi ajatukselle. “Ja mikä parasta, voisin pistää kaikki ihmiset palvomaan itseäni. Mutta miksi en tee niin?” Hän käveli eteenpäin ja söi ostamaansa jäätelöä. “Miksi tosiaankaan en?” Jäätelö maistui hyvältä. Se oli minttua. “Ehkä olen vain tullut liian hyväntahtoiseksi ajan kuluessa.” Jumala muisteli kaikkia vanhoja tekojaan, jotka olivat jääneet elämään kansojen legendoissa. “Mutta mitä minä nyt teen? Isken varpaitani kiviin, syön jäätynyttä kermaa ja mietin typeriä.” Jumala huokaisi. “Olen kai todellakin tulossa vanhaksi.”

    “Ajat muuttuvat. Onko ihmisillä enää tarvetta jumalalle?” hän ajatteli hieman surumielisesti. “Tosin minähän olen vastuussa kaikesta, joten miten minua voitaisiin olla tarvitsematta? Sitten minua kyllä rukoillaan, kun maailmanloppu lähestyy,” hän totesi. “Kun minä kuolen, niin samalla kuolee maailmankaikkeus. Osaavatko ihmiset käyttää elämänsä hyödykseen ennen sitä? Heidän takiaan toivon niin.”

    Jumala nielaisi loput jäätelötötterönsä keksistä, harmitteli sen suklaavuorauksen niukkuutta ja astui bussiin. Linja-auton kuljettaja ei vastannut hänen tervehdykseensä.


    © Minna Pöntinen 2009 / minagi (at) honeyacid.net