ART CRAFTS WRITINGS BITS&PIECES ATELJEE BIO/CONTACT
WRITINGS
  • Poetry (FI/EN)
  • Dreams (FI)
  • Texts from the IB (FI/EN)
  • Medical texts (FI)
  • "Onko kirjan loppu sen heikoin lenkki?"

    Kun kirjailijat aloittavat uuden kirjan, heidän päänsä ovat täynnä ideoita juonenkäänteistä. Kun kirja etenee, heidän ajatusvyyhtensä purkautuvat sentti sentiltä, joskus liiankin vauhdikkaasti, ja voi käydä niinkin, että lanka loppuu ennen päättelysolmua. Onko näin käynyt Fjodor Dostojevskin romaanissa Rikos ja rangaistus tai Henrik Ibsenin näytelmässä Nukkekoti?

    Rikoksessa ja rangaistuksessa lukija on saanut seurata kaksi murhaa tehneen Raskolnikovin kamppailua uskomustensa ja yhteiskunnan lakien muovaaman omantuntonsa kanssa noin viiden sadan sivun verran ja lukija on kiihkeän kerronnan ansiosta saanut tuntea murhaajan taakan raskauden myös omilla harteillaan. Kun Raskolnikov lopulta tunnustaa rikoksensa juuri ennen epilogia, luulisi lukijan tuntevan helpotusta, mutta näin ei käynyt ainakaan omalla kohdallani. Kirjan rajuuteen verrattuna Raskolnikovin tunnustus on vaisu, eikä vähiten siksi, etei hän tee sitä kunnolla - hän ei paljasta rikoksen tutkijoille oikeaa motiiviaan eli tappamisen kokeilemisen haluaan. Kirjan loppua ei paranna myöskään epilogi, joka sekin tuntuu varsin hiljaiselta. Lukija tuntee olonsa petetyksi.

    En usko, että Dostojevski oli saanut puhuttua suutaan puhtaaksi Raskolnikovin tunnustaessa. Luulen pikemminkin, että hän väsyi kirjoittamiseen ja halusi äpästä syvällisen loppuselvittelyn sijasta helpolla. Mielestäni kirja olisi kannattanut lopettaa ytimekkäästi Raskolnikovin tunnustukseen, ja täten ihmettelenkin Dostojevskin valintaa.

    Se, että Rikoksen ja rangaistuksen loppu vaikuttaa muuhun kirjaan nähden huonolta, johtuu osaksi myös Raskolnikovin ajatuksista: lopun lähestyessä ahdistunut lukija toivoo Raskolnikovin tunnustavan kunnolla, kärsivän rangaistuksensa ja saavan vitivalkoiset vaatteensa takaisin. Tunnustuksestaan huolimatta Raskolnikov ei kuitenkaan ymmärrä tekonsa vääryyttä, ja tämä vaikuttaa varmasti lukijaan, joka lukee kirjaa oikeudentajunsa valossa.

    Ibsenin Nukkekodin juoni etenee tasaisesti ja varmasti. Keskiluokkaisen norjalaisperheen elämä tuntuu rauhalliselta verrattuna pietarilaismurhaajan houreiseen toimintaan, mutta silti Nukkekodin aihe on lukijalle paljon haastavampi, koska sen elävöittämiseksi tarvitaan loppujen lopuksi valtava määrä mielikuvitusta. Nukkekodin edetessä Noran ajatukset alkavat pyöriä yhä kuumeisemmin vapautumisen ympärillä, ja ehkä juuri tämän takia Nukkekodin loppu onkin niin tyydyttävä: Nora haluaa vapautta ja sitä hän myös saa.

    Mielestäni Ibsen on osannut sijoittaa ja toteuttaa kliimaksinsa taidokkaammin kuin Dostojevski. Sen sijaan, että Nukkekodissa olisi neljäs näytös, joka käsittelisi Noran ja Torvaldin elämän vaiheita Noran valinnan jälkeen, on Ibsen älynnyt lopettaa näytelmänsäoven kiinni paukahtamiseen Noran lähtiessä.

    Näiden mietteiden jälkeen väite “kirjan heikoin lenkki on sen loppu” ei pidä aina paikkaansa - kyse on hyvin pitkälti kirjailijan taidoista. Rikoksen ja rangaistuksen lopusta kuultaa läpi Dostojevskin väsymys aiheeseensa, ukn taas Nukkekodin lopussa Ibsen tuntuu iskevän viimeisen pisteen naisten oikeuksia puolustavan viestinsä perään. Siinä missä Rikos ja rangaistus jää soimaan ilmaan epämääräisinä kertauksina ja häivytyksinä, kaikuu Nukkekodin viimeinen nuotti selvänä, varmana staccatona.

    // Onnistunutta kirjojen vertailua, taitava aloitus ja lopetus; hyviä kuvia.

    © Minna Pöntinen 2009 / minagi (at) honeyacid.net