ART CRAFTS WRITINGS BITS&PIECES ATELJEE BIO/CONTACT
WRITINGS
  • Poetry (FI/EN)
  • Dreams (FI)
  • Texts from the IB (FI/EN)
  • Medical texts (FI)
  • Pieni vaje

    Minna Pöntinen 00E / ai 3

    Bussi kaartoi. Joku ajatteli satunnaisesti fysiikantuntejaan ja kokonaisvoimaa. Toinen taas keskittyi banaanin syömiseen. Saavutettuaan kyseisen hedelmän puolivälin, jälkimmäinen käänsi katseensa ulos ja vilkuili ohivilistäviä pajunkissoja satunnaisella mielenkiinnolla. “Kissoja?” hän ajatteli. “Vesinokkaeläimiä.”

    Tänä harvinaisen kirkkaana helmikuun päivänä maailmasta katosi atomi, ja hiukkasfyysikot korkkasivat kilpaa samppanjapulloja. Kyseinen atomi olisi voinut kadota mistä universumin kohdasta tahansa, mutta se valitsi paikkansa erään saksalaisen keski-ikäisen rouvan aivoista, joka oli juuri paikallisessa supermarketissa asioimassa. Siinä tämä naisparka sitten seisoi, oranssi ja punainen paprika käsissään, eikä enää muistanut, miten kaupasta mennään ulos.

    Atomin katoamisen vaikutukset eivät tosin rajoittuneet vain germaaninaaraan aivokuoreen. Harakka, joka kantoi nokassaan erään kahvista pitävän birminghamilaisnaisen kutsuilta peräisin olevaa hopeista lusikkaa, koki henkilökohtaisen kriisin: lusikka ei enää tuottanut sille mielihyvää. Harakka tuhahti, sylkäisi lusikan nokastaan ja katseli, kun se tippui alla kimaltelevaan suihkulähteeseen. Sitten se raakkui ja päätti sitten haluavansa syödä porkkanoita. Paljon porkkanoita.

    Kaikki maailman televisiot kasvattivat yhtäkkiä siivet ja saivat itselleen lohikäärmemäisen terävän tajunnan. Ensiksi ne kokosivat yksimielisesti kaikki maailman kaukosäätimet ja tv-ohjelmien käsikirjoitukset kokoksi ja polttivat ne juhlien vapautumistaan orjuudesta. Sitten ne kokoontuivat isoksi auraksi ja aloittivat pitkän lentonsa kohti toista maailmaa. Kaikki ihmiset ja ihmisenmieliset, jotka näkivät televisioitten kristallimaiset, ultramariinin väriset siivet, menettivät järkensä, lukuunottamatta erästä vanhaa kalakauppiasta Helsingin kauppatorilla. Hän kohautti olkapäitään ja viskasi kalanrääppeitä roskakoriin.

    Maissihiutaleet ja taksikuskit liittoutuivat yhteen, ja lupasivat toisilleen juhlallisesti - tosin maissihiutaleitten rajoituksista johtuen ilman kädenpuristuksia - etteivät enää ikinä käyttäisi puheessaan verbejä. Kun tämä oli päätetty, taipuivat puut heidän yllään muodostaen suojaavan holvikäytävän ja lusikat kumarsivat heitä. Niiden joukossa oli myös harakan hylkäämä, itsensä jo tässä vaiheessa varsin yksinäiseksi itsensä tunteva syömäväline.

    Keskipäivän jälkeen maassa jäljelläoleva lumi alkoi hitaasti vaihtaa väriään. Se ei ollut mitään ihmisten ennen näkemää väriä, eikä sitä pystynyt kuvailemaan minkään olemassa olevan värin avulla. Lumen nähdessään auringonsäteet kiertyivät spiraaleille ja kahlitsivat kaikki varjot luoliin, joiden suu on veden alla. Maissihiutaleet ja taksikuskit pitivät tätä merkkinä verbittömyyslupaustensa pyhyydestä.

    Iltapäivän tunteina kaikki maailman kirjat kieltäytyivät yhtäkkiä avautumasta. Ne olivat ehdottomasti päättäneet, että niiden salaisuudet olivat yksityisomaisuutta. Sanakirjavanhukset istuutuivat taksikuskien hylkäämiin nojatuoleihin, kahisivat viimeisen kerran ja kuolivat sitten, ennen kuin kukaan ehti estää. Boliviassa eräs pieni kalanmuotoinen kirjanmerkki pyristeli itsensä vapaaksi kuolleen kirjan sivujen välistä. Toisin kuin odottaisi, kalamerkki ei tuntenut ahdistusta tai itkenyt. “Kuolema on kaunis kun se tulee ajallaan”, totesi kalamerkki hiljaa itsekseen. Sitten se tuijotti hetken edesmennyttä isäntäkirjaansa hymyillen lempeästi, ja lähti sitten televisioitten perään aikomuksenaan ottaa ne kiinni ja liittyä kauniiseen auraan.

    Kaikki vesi, joka oli säilötty laseihin, alkoi ajatella valtamerta ja tuntea valtavaa kaipuuta. Vangitut vesipisarat yrittivät epätoivoisesti keikuttaa lasisia vankiloitaan aaltojen toivossa, mutta useimmat eivät onnistuneet. Jotkut tosin saivat kömpelöitten ihmisten kyynärpäitten ansiosta elämänsä ainoan kunnianhetken: ne muuttuivat miniatyyrivesiputouksiksi ja katosivat sitten maton kuituihin, yhtä nopeasti kuin olivat syöksyneet alaskin. Samaan aikaan toisaalla jogurttipurkit saivat hirvittävän himon kokoontua samaan kaupunkiin ja pinoutua torniksi. Tornista muotoutui lähes tuhat kilometria pitkä lonkero. Koska se oli ystävällisellä tuulella, se tarttui jokaiseen maailman onnettomana keikkuvaan vesilasiin ja kumosi sen Tyyneen valtamereen.

    * Tämänkin novellin tallennetusta versiosta puuttuu loppu :O *

    © Minna Pöntinen 2009 / minagi (at) honeyacid.net