ART CRAFTS WRITINGS BITS&PIECES ATELJEE BIO/CONTACT
WRITINGS
  • Poetry (FI/EN)
  • Dreams (FI)
  • Texts from the IB (FI/EN)
  • Medical texts (FI)
  • Minna Pöntinen 00e 2002 / D-0786016 / Kuopion Lyseon lukio / Sanoja: 1062

    World Literature essay 1:
    Miten Raskolnikov ja Meursault olivat sivullisia?

    Yhteiskunta muodostuu yksilöistä. Voiko yksilö erota yhteiskunnasta, ja jos voi, niin miten? Miten ja miksi kaksi miestä, jotka ovat molemmat tappaneet toisen ihmisen erottuvat muista ja saavat otsaansa leiman “sivullinen”? Sekä Dostojevski romaanissaan Rikos ja rangaistus että Camus ensimmäisessä romaanissaan Sivullinen kertovat syystä tai toisesta yhteiskunnan ulkopuolelle tahallaan tai tahattomasti siirretyistä tai siirtyneistä ihmisistä.

    Yhteiskunnan koossapitävä voima on yhteinen moraali. Ajan kuluessa ihmisten yhteiset käsitykset väärästä ja oikeasta - tai niiden käsitysten keskiarvot - on kerätty lakikirjoihin: ne ovat yhteiskunnan pelisäännöt. Ihmisen halveksunta tai syrjintä ihonvärin, likinäköisyyden, muun fyysisen ominaisuuden tai uskonnon perusteella on lain mukaan rangaistava teko, mutta pelisäännöt määrittelevät, että ne, joiden moraalikäsitykset poikkeavat huomattavasti yhteiskunnan keskiarvoista, ovat sallittuja kohteita erilaiselle saalistukselle – joko muun kansan vihan tai oikeusistuimen tuomion kautta.

    Länsimaisten käsitysten mukaan tappaminen on aina synti: kristinuskon kultainen sääntö "älä tee toiselle sitä mitä et halua itsellesi tehtävän" löytyy eri tavalla sanoitettuna myös kaikista muista maailman valtauskonnoista. Dostojevskin nuori ylioppilas Raskolnikov tappaa, koska uskoo olevansa siihen oikeutettu, ja Camus’n konttorityöntekijä Meursault tappaa puolustaessaan omaa elämäänsä. Kumpikaan ei silti koe tekevänsä väärin: Raskolnikov tappaa koska pitää itseään tappamiseen oikeutettuna, ja Meursault tappaa itsepuolustukseksi.

    Dostojevskin romaanin antisankari Raskolnikovilla on teoria, jonka mukaan maailmassa on muutamia yli-ihmisiä, joilla on parempaa maailmaa tavoitellessaan oikeus toimia lakien, moraalisääntöjen sekä oman omantuntonsa ulkopuolella. Teoriaa kehitellessään hän on tullut vakuuttuneeksi siitä, että hän kuuluu näiden valittujen ihmisten joukkoon, ja testatakseen väittämänsä oikeaksi hän tappaa vanhan panttilainaajaeukon sekä tämän siskon uskoen tekonsa olevan moraaliselta kannalta täysin oikeaoppinen. Lähes välittömästi syyllisyys ja katumus alkavat kuitenkin vaivata häntä ja hänen teoriansa alkaa repeillä, mutta Raskolnikov ei silti suostu nöyrtymään ja uskomaan olevansa tavallinen ihminen, joka on lähes syntymästään asti ollut varustettu vallassaolevilla käsityksillä oikeasta ja väärästä.

    Murhien jälkeen Raskolnikov alkaa kärsiä vakavista psykosomaattisista oireista. Hän kuumeilee ja hourailee huolestuttaen ystävänsä ja lähes linnoittautuu yksin pieneen huoneeseensa erottaen itsensä muista ihmisistä ja käyden mielessään jatkuvasti taistelua omantuntonsa kanssa. Kuumeisen Raskolnikovin itsekseen lähes koko romaanin ajan käymä kamppailu yhteiskuntaan kuulumisen todellista luonnetta vastaan ja oman, utopistisen epärealistisen katsantokantansa puolesta on raivoisa. Hän ei silti kärsi ja kidu vain oman näkemyksensä härkäpäisen puolustamisen takia, vaan myös siksi, että hän alkaa epätoivonsa ja raivonsa kautta käsittää sen, että ero yhteiskunnasta olisi hirvittävintä, mitä ihmiselle voisi tapahtua. Vasta romaanin lopussa, kun Raskolnikov tunnustaa virkavallalle rikoksensa ja liittyy takaisin yhteiskuntaan kärsimällä säännöissä määrätyn rangaistuksen, hän saa rauhan. Raskolnikov ei kuitenkaan missään vaiheessa kumoa yli-ihmisteoriaansa, vaan myöntää vain ollessaan väärässä uskoessaan itse olevansa yksi muiden yläpuolelle määrätyistä yksilöistä.

    Raskolnikovista poiketen Camus'n romaanin sankari Meursault elää elämäänsä varsin rauhallisissa ja tavanomaisissa merkeissä. Nihilistisen maailmankuvan omaava algerianranskalainen mies antaa yhtä paljon – tai yhtä vähän – painoarvoa kaikelle, mistä ihmisten maailmankaikkeus ja ajatukset koostuvat, ja mieltää elämän vain kimpuksi erilaisia aistihavaintoja ja hetkiä. Meursault nauttii tupakoinnista, uimisesta, syömisestä ja seksistä ja elää elämäänsä hetki kerrallaan, näkemättä minkäänlaista yhteyttä omien tai kenenkään muun menneiden valintojen ja tulevaisuuden tapahtumien välillä. Toisaalta Meursault on lukijan mielestä äärimmäisen onnellinen eläessään kuoressaan huomaamatta sitä, että ihmisen jumaluus näkyy hänen omassatunnossaan sekä kyvyssään ymmärtää asioiden kausaalisia suhteita; toisaalta lukija on hänen puolestaan surullinen, koska hänen elämästään jää pois tietty ihmisyyden elementti sekä tunteiden kirjo. Lukija – ja kanssaeläjät – ovat usein myös varsin kateellisia Meursault’lle, vaikka varmasti tämän useimmat mielellään kieltävätkin: Meursault on huoleton. Meursault’n tilannetta kuvaakin erittäin hyvin sanonta "ihminen on onnellinen jos ei tiedä paremmasta".

    Sivullisen keskivaiheilla Meursault ampuu kimppuunsa hyökänneen arabimiehen itsepuolustukseksi. Teko paljastuu, ja hänet haastetaan oikeuteen taposta syytettynä. Tuomari, valamiehistön jäsenet ja kaikki muut paikalla olleet ihmiset käsittävät kyllä, että Meursault suojeli omaa henkeään, mutta kun Meursault’n elämäntapa sekä hänen asenteensa maailmaa ja elämää kohtaan tulevat oikeudenkäynnin myötä esille, ovat ihmiset valmiita tuomitsemaan hänet kuolemaan niiden takia - eivät kuolleen miehen. Kukaan oikeudenkäynnissä läsnä olleista ihmisistä ei pysty sulattamaan yhteiskunnan jäseneksi tekeytyvää tunteetonta ja välinpitämätöntä miestä: ne seikat, että Meursault joi teetä juuri vanhuuteen kuolleen äitinsä arkun luona ja meni katsomaan humoristisen elokuvan tämän hautajaisia seuranneena päivänä, tuntuvat yhtä pahoilta – elleivät jopa pahemmilta - rikoksilta kuin se, jos Meursault olisi itse murhannut äitinsä. Loppujen lopuksi Meursault tuomitaankin tuomarin sanojen mukaan siksi, koska hän on "haudannut äitinsä rikollisin sydämin".

    Jouduttuaan kuolemanselliin Meursault rupeaa käymään elämänasenteitaan läpi. Se, mikä hänen täytyy ensiksi vankilassa hyväksyä, on se, että ihmisen elämä ei ole vain nippu irrallisia tapahtumia, vaan niistä muodostuva katkeamaton ketju, tai iso lampi, jonka keskelle heitetty kivi aiheuttaa väreitä rantaan saakka. Teloituksen päivämäärän lähestyessä tunteisiin ja tavallaan ihmisyyteen vastaheränneen Meursault’n valtaa kiihkeä toivo yhteiskuntaan kiinnittymisestä, ja hän käsittää, miksi hänen moraalikäsityksensä ja asenteensa olivat yhteiskunnan näkökulmasta vääriä - hän tiedostaa tilanteensa, käsittää entisen elämänsä tunnottomuuden, ja sen, että hän on ollut sivullinen.

    Tyylilliset keinot, joilla Dostojevski ja Camus luovat hahmojensa ympärille sivullisuuden ilmapiiriä eroavat toisistaan. Dostojevski käyttää tehokeinona runsasta Raskolnikovin todellisuutta välttelevien ajatusten virran kuvaamista, ja sitä, miten hän vakuuttelee ennen tosiasioiden hyväksyntäänsä itselleen ja lukijalle olevansa sivullinen ja yhteiskunnan ulkopuolella, mutta Camus onnistuu tekemään sankaristaan lukijan silmissä ehkä vielä enemmän normaalista ihmisestä eroavamman: hän kuvailee minäkertojana Meursault’n elämää lyhyin, ytimekkäin lausein ja jättäen tekojen kaikenlaisen moraalisen ja itsetutkiskelevan - tai ainakin -syyttävän - puolen lähes täysin huomiotta.

    Suurin tekijä, joka erotti Raskolnikovia ja Meursault’a, oli luultavasti se, että siinä missä Meursault eli elämäänsä oikeaksi katsomallaan tavalla, kuuluen mielestään yhteiskuntaan samassa määrin kuin kuka tahansa muukin ihminen, teki Raskolnikov yli-ihmisteoriansa kautta itsensä ja tavallisten rivikansalaisten välille selvän pesäeron: Meursault tuntuu onnellisen tietämättömältä kummallisuudestaan ja jopa pahuudestaan muiden silmissä, mutta Raskolnikov haluaa kuumeisesti olla asetettu erilaiseen asemaan ja pyrkii määrätietoisesti todistamaan suuruutensa. Tästä seuraa se, että romaanien lähestyessä loppuaan kumpikin hahmo kokee väistämättömän järkytyksen, todellisuuden hyväksynnän ja tarpeen muutokseen: Meursault tajuaa fatalistisen elämänasenteensa olevan este yhteiskuntaan kuulumiselle ja Raskolnikov joutuu myöntämään, että hän ei ole teoriansa mukainen yli-ihminen, mutta myös sen, että yhteiskunta ei tukahduta tavallisiakaan yksilöitä.

    Yhteiskunta toimii - tai sen toivotaan toimivan - lakien ja moraalin määräämällä tavalla. Jos yhteiskuntakoneiston osa tai niin sanotun ihmispelin nappula ei toimi sääntöjen mukaan, se asetetaan sivuun - joko parannettavaksi tai itse parantamaan tapojaan. Tämän huomattuaan ja kärsittyään tästä asianmukaisen, pelisäännöissä määritellyn rangaistuksen Dostojevskin Raskolnikov pääsee loppujen lopuksi takaisin ihmiskunnan jäseneksi. Camus’n Meursault’lle, jolle langetetaan epäihmisyydestään lain raskain mahdollinen rangaistus eli kuolemantuomio ei lain silmissä anneta mahdollisuutta parantaa tapojaan tai ainakaan toteuttaa parempaa itseään ihmisten parissa. Silti omissa silmissään hän sellissään tuomionsa täytäntöönpanoa odottaessaan paranee, koska hän huomaa sen, mikä hänestä teki niin sanotun sivullisen, ja katuu mennyttä elämäänsä. Meursault sovittaa tekonsa ja sivullisuutensa henkilökohtaisella tuskalla ja katumuksella, kun taas Raskolnikov saa anteeksi kärsimällä yhteiskunnan hänelle määräämän rangaistuksen.

    © Minna Pöntinen 2009 / minagi (at) honeyacid.net